Mennyttä

Rakastin sitä satamaa, jota ei enää ole.

Kun kiidän nopeasti sillan yli metrolla tai toisinaan bussilla vauhdin tunne ja näkymän ohikiitävä luonne yhdistyvät. Parasta on, kun singahtaa metrolla itään päin tunnelista.

Keskustaan päin mentäessä näkee paremmin rantaviivan ääressä notkuvat hieman rähjäiset alukset ja graffiteilla kuorrutetun varastorakennuksen.

Kontteja. Paljon kontteja. Ahtaajia ja hämähäkkejä, rekkoja ja nostureita. Vilkkuvia oransseja huomiovaloja.

Meri. Cd-soittimesta meren lailla aaltoillen kajahteleva bossa nova.

Entä nyt? Valtava asvalttikenttä ammottaa tyhjyyttään. Vain kaivinkoneet tekevät työtään ja murentavat asvalttia. Kaikki rakennukset on jo purettu - lukuunottamatta sitä graffitigalleriaa. Se onkin ainoa paikka, joka vielä satamassa kukoistaa. Ja metrokin pysähtyy kesken vauhtisuoran uudella joskus alueella asuvia ennakkoon rakennetulla pysäkillä.

Kun viiletän sillan yli suljen silmäni, kuulen bossa novan, näen kontit ja hymyilen.